RYZHKOVOSSA

Tänään perjantaina (tai täällä Omskissa eletään kyllä jo lauantaita) kävimme pitkästä aikaa Ryhkovon kylässä. Aikaisin aamuksi sovittu lähtö myöhästyi toista tuntia, kun kaikki eivät yhä pahenevista ruuhkista johtuen ehtineet ajoissa paikalle seurakuntakodille. Matkaan lopulta kuitenkin päästiin, vaikka viimeisenä viivytyksenä Valera-ystävämme sai peukaloonsa syvän haavan.

Ja rattoisasti matka taittuikin. Liikennettä kaupungin ulkopuolella oli yllättävän vähän eikä ohituskohtia tarvinnut juuri odottaa. Alkumatkasta tosin menohaluja hillitsi hieman kuuraiset pientareet. Edellinen päivä oli ollut lämmin ja kaikessa kiireessä talvirenkaiden vaihto alle oli unohtunut. No, ei tie liukkaalta tuntunut, pari kertaa kokeilin jarruilla. Kerran puolivälin tienoilla pysähdyimme tankkaamaan ja samalla tuli sopiva tauko, että jaksoi taas painaa kaasua ja jarrua ja välillä vähän kytkintäkin.

Stressikäyrä ja adrenaliini alkoivat nousemaan sopivasti Ryzhkovon tienhaaraa lähestyttäessä. Aamulla Hilma itse oli soittanut ja kehottanut tulemaan, kun tie oli kerran hyvässä kunnossa. Ensivaikutelma ei kuitenkaan ollut mikään hirveän lupaava. Ehkä hän muisti meidän kesällä käyneen "japsi-traktorilla" ja oletti meidän nytkin olevan liikkeellä sillä. Vaan ei, meillä oli alla meidän "Vitonen" elikkä Lada 2105 ja se on kyllä kaikkea muuta kuin maastoauto. No, kyllä silläkin yllätävän pahoista paikoista on päässyt. Jonkun matkaa mutatietä ajettuamme ilmestyi näköpiiriimme tiekarhu, joka lanasi tietä. Ihana, kiitos Herralle! oli ensimmäinen reaktioni, mutta pian tajusin, että sehän suorastaan pilaa tien. Onneksi pääsimme siitä ohi ja saimme nauttia kuitenkin jonkin matkaa siitä Hilman lupaamasta hyvästä tiestä.

Perille päästyämme menimme ensin pikaisesti käymään kylän koulussa ja annoimme sinne edellisen kesän aktioryhmältä saaduilla rahoilla ostetut urheiluvälineet. Rehtori ei ottanut niitä kuitenkaan vastaan vaan vei meidät tapaamaan koulun "urheiluluokkalaisia" ja heille pallot ja mailat kelpasivat. Samalla siinä vaihdoimme muutaman sanan ja loppujen lopuksi pojat opettajan kanssa tulivat vielä seuraamaan jumistamme. Yksi heistä oli ollut kesäleirillämme \o/ Kyllä yksi jumis aina perjantain viimeisen oppitunnin voittaa :-)

Pitkä poissaolomme vaikutti myös kirkkokansan lukumäärään - tällä kertaa onneksi positiivisesti. Ehtoolliseen asti väkeä oli yli 30 ja sen jälkeen kun koulukyydin takia poistunut nuoriso oli lähtenyt, jäljellä oli vielä minun laskujen mukaan 23 syntistä. Ja lopuksi otettiin tietenkin ryhmäkuva kuten Venäjällä aina on tapana.

Meillä oli toinenkin asia toimitettavana. Vuoden alussa joulujumalanpalveluksen jälkeen (juliaanisen kalenterin mukaan joulu meikäläisittäin vasta 7. tammikuuta) perustettiin Ryzhkovoon seurakunta ja tälle seurakunnalle oli "kappeliksi" annettu huone kulttuuritalon yläkerrasta. Meidän tehtävämme tällä kertaa oli katsoa, että millainen remontti siellä pitäisi tehdä, että jumalanpalvelukset voitaisiin siirtää sinne. Sitä tarkoitusta varten oli seurakunta saanut Suomesta rahaakin.

Rehellinen arvioni on, että siihen huoneeseen saa kyllä palamaan helposti pienen omaisuuden, mutta kyllä siellä voisi pitää jumalanpalveluksia vaikka hetikin, jos olisi kova tahto. Vieressä asioiden ja keskustelun kehittymistä seuratessani tuli sellainen tunne, että nyt taisi olla kulttuuritalon johtajalla ketunhäntä kainalossa. Eikä se ollut ensimmäinen kerta, kun tähän ilmiöön Venäjällä törmäsin. Ennen hänen luokseen syömään lähtöä (ehkä olen vähän sarkastinen, mutta ensimmäistä kertaa näiden vuosien aikana siinä kylässä) puhuttiin jo käytävän remontoimisesta ja seuraavana linjalla olisi sitten ehkä vielä portaikko.

Hyvänä puolena tällaisessa huoneen jakamisssa museon kanssa on se, että vartioiti on järjestyksessä, jos ei sitten koko talo pala. Peikkona taas on se, että Venäjällä vain sektantit elikkä lahkolaiset (ja meidän Omskin seurakunta) kokoontuvat muissa kuin kirkoissa.

Ortodoksitkin ovat jo pystyttäneet Ryzhkovossa ristin kulttuurikeskuksen viereiselle pihamaalle ja keränneet rahat kirkon rakentamiseen, vaikka se on perinteisesti ja aina ollut luterilainen kylä. Kova on siis kyläläisillä halu saada itselleen kirkko - vaikka sitten edes ortodoksinen!

Taisimme siis taaskin hävitä 1-0. Siellä, missä väki itse maksaa ja/tai rakentaa itse kirkon, siellä se myöskin sitoutuu siihen ja pitää siitä huolta toisin kuin ne Inkerin kirkon seurakuntalaiset, jotka ovat hätäapuna Suomesta saaneet kirkkonsa. Toivottavasti lopputulos ei ole sama kuin mitä on kuulunut Afrikan kehitysavun "menestystarinasta".

Kotimatkan alussa oli taas rukouselämä aktiivista ja kuten Raamatussa kehoitetaan. Tie oli lanan jäljiltä alkumatkasta aivan karmeassa kunnossa ja niinpä autokuntamme rukoili lakkaamatta. Kiitos Taivaalliselle Isällemme, kun kaikesta huolimatta pääsimme läpi mutatiestä ja vielä turvallisesti perille kotiin. Yhden pahan kolarinkin näimme matkalla - rekka oli puskenut sisään lepotauon jälkeen uudelleen liikkeellelähteneeseen autoon.